"Sä et tuu ikinä lähelle"
Keskustelun avaus oli taas niin tuttu ja moneen kertaan läpikäyty. Huokasin ja käännyin kuuntelemaan. Pakkohan tää on taas kuunnella.
"sä et tule ikinä lähelle. Mä taas pari viikkoa sitten päätin, etten tule lähellesi, koska et säkään tule. Mutta nyt oli kyllä tultava, koska oli niin ikävä sua ja sun ihoa."
Eli siis oltiin silleen. Halailu johti automaattisesti SIIHEN.
Mikä vika siinä on sen mielestä, että se tulee lähelle? Jos mä en kerta pysty aina (lue:ikinä) tekemään aloitetta, enkä kovinkaan hyvin osoita fyysisesti rakkautta enkä läheisyyden kaipuuta, niin miksi se ei voivain tyytyvä siihen, että tekee aloitteen? Miksi siitä pitää tehdä hirveä numero? Miksi siitä pitää aina tasaisin väliajoin valittaa?
Se itse aina tokaisee mulle, että "sä tiedät, kyllä minkälainen olen." Miksi se lause ei sovi muhun? Miksi se ei muista, että se tietää, minkälainen mä olen?
Kyllä mä olen yrittänyt lähestyä ja puhunutkin siitä, että pitääkö sen halailun aina johtaa vällyjen väliin? Se on yksi kynnys mulle. Mä en aina halua, jos mä haluan halata.
"sä et ikinä sitäjatätä, mä aina sitäjatätä" Kiitin häntä siitä, että tuli halaamaan ja hellimään. Se tuhahti ja lähti. Jätti yksin.
Näin me hoidamme parisuhdetta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti