On se hyvä, että sä olet tullut mun puolelle. Musta se oli kurjaa, että sä sanoit mulle, että pitää sunkin asua täällä ja lasten. Sun pitää olla mun puolella, mies sanoi mulle eilen.
Olin sanonut hänelle, että emmekö voisi yrittää olla sovussa naapureiden kanssa, emmekö voisi yrittää olla välittämättä heistä, elää omaa elämää. Ei lähdetä siihen heidän nokitteluun mukaan. Mun ja lastenkin pitää elää täällä.
En oikein ymmärrä mieheni logiikkaa tuossa "vihdoin mun puolella". Miten se, että yritän ajatella myös lapsia on pois siitä, että olisin hänen puolellaan? Sanoinkin hänelle olevani hänenkin puolellaan, että olen meidän puolella. Mutta että meidän pitää osoittaa olevamme sopuisia ja ratkaisun etsiviä. Ei lähdetä siihen "aijaa, kyllä mäkin osaan" linjalle.Se on musta aivan turhaa, eikä se johda mihinkään, ei muihin kuin pahempiin välikohtauksiin. Tuleva raja-aita kiista on oleva aivan paskaa. Naapuri on nimittäin rakentanut pihasaunansa osittain meidän tontillemme, johtuen vanhasta aidasta, jonka edellinen asukas oli rakentanut väärään paikkaan. Rajapyykkejähän ei tarvitse huomioida....
Ärsyttää itsessäni se, että vaikka sanon olevan aivan sama, miten naapurin rouvat nykyään jättää mut ulkopuolelle joka asiassa, ei se ole sama. Kyllä siitä pahamieli tulee. Ja on se vaikuttanut meidän parisuhteeseemmekin. Mies on ollut hellä ja huomioiva rakastaja. Nyt, kun olen torjunut hänet hyvin usein, on miehen käsitys esileikistä muuttunut mahtilauseeksi "pilluukin olis kiva saada". Sehän on aivan omiaan sytyttämään.
Musta on tullut haluton. Mies luulee kaiken johtuvan hänestä, enkä saa sanottua hänelle, ettei se ole hänestä johtuvaa. Tai osittain on joo, mutta mun pitäis oma pää saada järjestykseen ennenkuin heruisi. Miehet vaan ei ymmärrä, miten pää ja alapää voi liittyä yhteen. Niille se on paljon yksoikosempaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti