ja sitten ryntäsimme läheiseen leikkipuistoon. Leikkipuistoon mennään Tuuliviirin ohi ja pyrin pitämään katseeni maassa ja lapset hiljaisena, Tuuliviiri ei ollut pihallaan, kaivautunut koloonsa sadepäivän kunniaksi. Leikkipuisto oli tyhjä, ei ollut muiden naapureiden lapsia leikkimässä.
Pari tuntia leikkipuistossa leikittyämme kotiin lähtiessämme 4 vuotias poikani ojensi kätensä minulle ja pyysi päästä syliin. Otin syliin ja poika painautui minua vasten ja rutisti. Kävelin lapsi sylissä sen vajaan kilometrin, enkä miettinyt muuta. Tässä on kaikki, mitä tarvitsen, muu on turhaa.
Myöhemmin illalla saatuani lapset nukkumaan, tuli mieheni töistä. Juttelimme päivän kulusta ja yksi kysymyksistä mieheltäni minulle oli "onko naapureita näkynyt?" Mietittyäni hetken totesin hänelle, että en ole huomannut, enkä ole kiinnostunut, ihan sama. Mulla on koko päivä mennyt oleelliseen, eli lasten kanssa leikkimiseen. Ei siinä ehdi olemaan kiinostunut naapureiden kyttäämisestä.
Toki olisi kiva, jos olisi ystäviä lähellä, olisi kiva, jos ystävät löytyisi naapurista, mutta minulla ei ole sitä ylellisyyttä. Tärkeintä on perhe, lapset.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti