"Voisitteko siirtää tuon trampoliinin takapihallenne? Teidän lapset pitää niin kovaa meteliä ollessaan siinä, eikä vaimoni pysty tekemään pihahommia silloin."
Keräsimme leukamme hämmästyksestä maasta ja siirsimme naapurisovun vuoksi trampoliinin takapihalle. Rouvapa valittaa vieläkin. Yksi lapsistani kiljuu liian kovaa.
Aha. Emme ole ainoita naapurustossamme, joilla on lapsia, tai joilla on trampoliini. Meidän lapset tuntuvat olevan ainoita, jotka häiritsevät rouvaa.
Inhottavinta tässä on se, että rouva ennen rakasti lapsiani, pyysi heitä käymään ja yksi lapsistani kävi usein auttamassa pihahommissa ja teki tälle ihania sydänkortteja. Lasten on vaikea ymmärtää, kun olen yrittänyt selittää, että enää ei voi käydä naapurissa. Kysyttäessä miksi, en ole voinut sanoa, että se ei enää tykkää teistä eikä meistä, olen sanonut, että rouva on kipeä. Vähän lapset ovat ihmetelleet, kun rouva ei parane ollenkaan. Viime viikolla, kun rouva ei lapsia edes tervehtinyt, sanoin rouvan sairastuneen pahasti. Ja sanoin rouvan olevan masentunut. Kipeä päästään, ja se ei parane nopeasti. Rouva tarvitsee aikaa.
Paska juttu on myös se, että vaikka yritän olla kuin se ei vaikuttaisi, hällä väliä, tulee ahdasmielisyys mieleen aina, kun olen pihassa, laitan pyykkejä kuivumaan, tai lapset ovat pihalla. Vaikka ajattelen, että kyllä tähän maailmaan ääntä mahtuu, huomaan jatkuvasti snaovani lapsilleni, että "älä huuda, älä kilju" jne. Ihan syvältä. Lasten pitäisi saada olla lapsia. En mä niitä kokoajan voi hyssytellä.
Oma tupa, oma lupa, vaimitensenytmenikään? Ei ainakaan täällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti