Miks sä et ole tuostakaan sanonut mitään? Neljään vuoteen? Olis aika paljon helpottanut.
Näin mies reagoi, kun kerroin vihdoin minua paljon hävettäneestä ongelmastani.
Kärsin nimittäin virtsankarkailusta. Synnytyksieni jälkeen ovat paikat löystyneet, eikä lantionpohjalihasten jumpasta ole ollut apua. En tosin säännöllisesti ole muistanut/jaksanut jumpata, mutta kyllä jonkun verran apua siitäkin olisi voinut olla.
Nyt mä ymmärrän paremmin sen, ettet ole enää halunnut, että mä nuolen sua. Olis ollut kiva tietää tuokin asia, niin en olisi miettinyt, miksi ei kelpaa, miksi et halua enää. Sun pitää puhua mulle!
Onhan mies oikeassa, mutta ei se sitä puhumista sen helpommaksi tee. Vaikka virtsankarkailun syy on luonnollinen ja ymmärrettävä, ei se sitä ongelmaa mulle helpommaksi tee.
Joskus karkaa nauraessa niin paljon, että pitää rynnätä vessaan tarkastamaan, alkoiko kuukautiset. Ei aina edes tarvitse mitään ponnistusta, kun karkaa. Ja jos unohtaa suojan pikkuhousuista, voi apua. Ikävän tuntuisten pöksyjen lisäksi, tulee ikävä haiskahdus. Kiva vika.
Mies sanoo, ettei se häntä haittaa. Nyt, kun hän tietää ongelman, häntä helpottaa. Mua ei. Siis se helpottaa, että mies ymmärtää paremmin, mutta se ei helpota, että miestä ei haittaa. "Voin mä nuolla silti, ei se mua haittaa". Mutta mua haittaa; mitä jos SE maistuu, kun hän nuolee? Ja jos se haisee hänelle, kun hän nuolee? Näissä mietteissä ei ole helppo rentoutua haluamaan ja innostumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti