Naapuri kyttäs taas aidan takana

Naapuri oli varmaan kytiksellä aidan takana, sillä kun menin sateen jälkeen illalla pihaan taas siivoamaan vähän leluja, oli naapuri jo valmiina koiransa kanssa.

"jaaha, vai tuollainen tuli pihaan. Kyllä sitä lapsille nyt ostellaan kaikkea. Meteliä tulee taas, kun siihen etupihalle piti laittaa. Tiellekin näkyy"
Meille oli tullut leikkimökki, lasten kauan odottama.

Vaan ei naapureille kauan odotettu.  Mä katsoin taas suu auki hölmistyneenä, että voiko tää olla totta, ihanko se tosissaan? Tuuliviiri jatkaa "kauhee metelikin tuli siitä kuorma-autosta, kun se toi tuota mökkiä. Kauan kesti. Olisitte voineet varoittaa, että tulee ääntä tänään. Sähän tiedät, miten herkkä olen koville äänille ja metelille. Varsinkin tuo teidän yhden lapsen korkea ääni käy korviin".

Sain leukani nostettua ja sanoin, ettei se meteli kovinkaan kauaa kestänyt. Puolisen tuntia.

"Lapsetkin mölys, kun rupesivat leikkimään siellä. Ettekö voisi laittaa sitä takapihalle?" Tuuliviiri vain jatkoi.

"No nyt kyllä pitää, ikävä kyllä, sulle sanoa, ettei voida laittaa sitä takapihalle. Sinne ruvetaan rakentamaan terassia ja, no, ei sinne kaikki mahdu."
Ja mitä he**ttiä mä sille mitään selitän? Mä mietin samalla, kun yritin olla kohtelias.

"Teidän ovikin kokoajan paukkuu, kun lapset ramppaa edestakaisin. Voisitko sanoa niille, että laittais oven hiljempaa kiinni, tai ettei ne ramppais?" Siihen päätteeksi Tuuliviirin koira pissas meidän aidan tolppaan, eikä rouva tehnyt mitään. Aivoisussentään, että mua otti päähän. Mä huusin sisälläni ja puristin hampaat yhteen. Sain hymyn aikaiseksi ja sanoin, että lapseni saavat omalla pihallaan leikkiä ja toivon sinulle pikaista paranemista. Ikävää, että toipumiseesi tuntuu kuuluvan kiukuttelu ja ääniyliherkkyys, mutta uskon, että olet pian taas oma, ihana itsesi, joka nauttii elämästä ja haluaa, että muutkin nauttivat siitä.

Haluton yö, vol2

Heräsin aamuyöllä siihen, että mies näpräili. Yritin kuitenkin jatkaa vielä nukkumista, mies jatkaa. Olen ollut aivan poikki, koska mukulat ovat vuoronperään olleet kipeinä ja olin itsekin kuumeessa ja hoidin lapset siinä samalla, kuten jokainen äiti vastaavassa tilanteessa.
Mulla rupes selkää pakottaa, olin vain paikallani. Jos olen liikkumatta, ehkä se lopettaa.

Ikävää miestäni kohtaan, joo. Ikävä tyyli torjua. Miksi mä torjun? Miksi mä en voisi kääntyä, ja yrittää innostua itsekin, kun lapset eivät ole vieressä? Pitäisi yrittää innostua, käyttää tilaisuus hyväksi ja yrittää hoitaa parisuhteen tätä puolta, miehelleni erittäin tärkeää osaa. Se on ennen ollut mullekin erittäin tärkeä. Miksi se ei voisi olla sitä nytkin?

Pitäisi yrittää olla ajattelematta väsymystä, seuraavaa päivää: ei voi valvoa, ettei olisi väsynyt, pitäisi jättää ajattelematta se "jos mä huomenna". Huomisesta ei kuitenkaan ikinä tiedä. Pitäisi elää tässä päivässä, tässä hetkessä. Pitäisi yrittää muistaa, että tämä hetki on paras hetki, huomista ei ehkä ole. Parisuhteen hoidossa pitäisi jättää "huomenna on paremmin, ehkä jaksan huomenna" ajatusmaailma taakse. Miten sen teen?

Ainakin se, että minulla on se ajatus, on hyvä alku, vai?

Yksi syy haluttomuuteeni

Miks sä et ole tuostakaan sanonut mitään? Neljään vuoteen? Olis aika paljon helpottanut.
Näin mies reagoi, kun kerroin vihdoin minua paljon hävettäneestä ongelmastani.
Kärsin nimittäin  virtsankarkailusta. Synnytyksieni jälkeen ovat paikat löystyneet, eikä lantionpohjalihasten jumpasta ole ollut apua. En tosin säännöllisesti ole muistanut/jaksanut jumpata, mutta kyllä jonkun verran apua siitäkin olisi voinut olla.

Nyt mä ymmärrän paremmin sen, ettet ole enää halunnut, että mä nuolen sua. Olis ollut kiva tietää tuokin asia, niin en olisi miettinyt, miksi ei kelpaa, miksi et halua enää. Sun pitää puhua mulle!

Onhan mies oikeassa, mutta ei se sitä puhumista sen helpommaksi tee. Vaikka virtsankarkailun syy on luonnollinen ja ymmärrettävä, ei se sitä ongelmaa mulle helpommaksi tee.

Joskus karkaa nauraessa niin paljon, että pitää rynnätä vessaan tarkastamaan, alkoiko kuukautiset. Ei aina edes tarvitse mitään ponnistusta, kun karkaa. Ja jos unohtaa suojan pikkuhousuista, voi apua. Ikävän tuntuisten pöksyjen lisäksi, tulee ikävä haiskahdus. Kiva vika.

Mies sanoo, ettei se häntä haittaa. Nyt, kun hän tietää ongelman, häntä helpottaa. Mua ei. Siis se helpottaa, että mies ymmärtää paremmin, mutta se ei helpota, että miestä ei haittaa. "Voin mä nuolla silti, ei se mua haittaa". Mutta mua haittaa; mitä jos SE maistuu, kun hän nuolee? Ja jos se haisee hänelle, kun hän nuolee? Näissä mietteissä ei ole helppo rentoutua haluamaan ja innostumaan.

Uneton yö

Ei tarvinnut viime yönä jännittää nukkumaan menemistä, ei tarvinnut miettiä, haluaako mies taas tai miten saada itseni haluamaan, miten syttyä?

Sillä viime yö meni neljävuotiaan vieressä tukien lasta hänen oksentaessaan ja siivoten niitä. Pesukone pesi koko yön oksennuslakanoita, peittoja ja tyynyjä. Rassukka. Oksentaminen on kamalaa itsellekin, niin mitä se on sitten pienelle. Viimeiset oksennuskerrat olikin pelkkää kramppia. Teki oikein pahaa, kun ei pystynyt sen enempää auttamaan. Olla vieressä vain ja silittää.

Aamuyöstä rupesi onneksi vähän helpottamaan ja saatiin vähän nukuttuakin. Tänään onkin sitten varmaan ihan telkkarintuijotuspäivä yökkärit päällä. Harmi terveille lapsille, mutta eihän sille voi mitään. Pienimmän ehdoilla mennään. Jospa parin päivän päästä sitten päästään taas lomailuhommiin. Ellei tauti kierrä kaikkia.

Haluton yö

Aamulla herätessämme sängyssämme oli taas pari pientä unikaveria, joiden välissä äippä nukkui. Yhden jalat oli viskottuna äidin selän päältä ja toisen käsi oli kaulalla. Sellaisessa asennossa ja kasassa herääminen ei ole ikinä huono. Tulee heti hyvälle tuulelle. Siitä tosin ei pääse keittämään aamukahveja salaa, koska pienet nousevat äipän kanssa samaan aikaan.

Olin lasten kanssa aamupalalla, mies tuli juomaan kahvit,teki itselleen leivät ja lähti omiin puuhiinsa. Pian sen jälkeen, kun lapset olivat menneet leikkeihinsä ja minä jatkoin kahvin juontia, tuli mies juttelemaan:
Ei meillä mitään kunnon seksiä enää ole.
Sieltä se taas tuli. Kylmä toteamus. Jäi kahvit juomatta.

Miten meillä voisi kovin kuumaa ja eloisaa seksiä olla, kun useimpina öinä unikavereina on kaksi mukulaa, joiden välissä äippä nukkuu.

Niiden pitää ruveta nukkumaan omassa sängyssä, toteaa mies. Joo, niin pitäisi. Mutta jos ne nukahtaa omaan sänkyyn ja yöllä hiipii äitin luo, ei minulla ole sydäntä ajaa pois pieniä. Eivät he kauaa pieniä ole, eikä varmastikaan mene enää kauaa, kun he eivät enää halua tulla viereen.
Olen kuitenkin ensisijaisesti äiti, sen jälkeen vasta kaikkea muuta. Olen päättänyt jo kauan sitten, että omat tarpeet tulee lasten tarpeiden jälkeen ja se on ikävää, jos ei lasten isi sitä ymmärrä. Toisaalta, omat tarpeet ovat myös tärkeitä, ei jaksa, jos ei välillä saa huomioida itseään. Hetkinen, voisiko tuo olla syynä haluttomuuteeni? En osaa vain jaksottaa lasten tarpeiden ja omien tarpeiden huomioimista. On jäänyt päälle se, että koko ajan mietin lapsia? Äh, ei varmaan. Ei ainakaan kokonaan.

Mieheni kanssa olemme puhuneet siitä, että lapset tulee aina ensin. Ehkä miehet eivät ajattele sitä samalla tavalla kuin naiset. Tai mistä mä tiedän, mitä muut naiset ajattelee tässä tilanteessa. Mä olen kuitenkin vain yksi nainen.

Mököttämättä

Eilisilta oli aika kiva. Kai.

Lasten mentyä nukkumaan, istuimme minä ja mieheni sohvalla ja juttelimme päivästä. Telkkari oli auki. Katsoimme uutiset ja mies rupesi kommentoimaan Israelin tilannetta. Ne kommentit ovat sellaisia, että mä en kestä niitä. Lähdin sanomatta mitään katsomaan lapsia, nukkuvatko, onko peitot hyvin, vaikka nyt on kyllä niin kuuma, että ei peitoilla mitään tee. Katsoin lapsiamme ja silitin pieniä päitä.

Uutisten jälkeen alkoi ohjelma, jota molemmat vähän sivusilmällä katsoi. Minä jäin enemmän katsomaan ja hämmästyin, kun yhtäkkiä kanava vaihtui. Ei kysytty, katsoitko sitä tai voinko vaihtaa. Ei ole ensimmäinen kerta, silti se jaksaa yllättää. Nousin sohvalta sanomatta mitään ja menin koiran kanssa ulos. Tultuani takaisin oli mies aloittanut jonkun leffan katsomisen. Istuin hetkeksi vielä hänen viereensä, miettien sanoisinko jotain kanavanvaihdosta. Päätin olla sanomatta.
Vaikka hän ei huomioinut minua vaihtaessaan kanavaa, eikä ole oikein olla huomioimatta toisia, on telkkari kuitenkin pieni asia. Jäin hänen viereensä katsomaan elokuvaa ja menimme yhdessä nukkumaan.

Aamuistamme ei vauhtia puutu, siitä pitävät mukulat huolen. "äiti, noustaan jo, on vapaapäivä, eikä silloin voi nukkua" sanoo poikani vetäen kädestäni. Noustahan siinä pitää, mutta eipä silloin tule mökötettyä.
 

Estoja

Parisuhdeneuvoja on tullut luettua lehdistä ja netistä aika paljon.

                              "Miksi naisystäväni muuttui haluttomaksi"
                              ja riemastuttava keskustelu, jota jäin myös pohtimaan, menopaussista (ei kai mulla vielä..?)  viimeisimpänä.

Kaikissa neuvotaan keskustelemaan. voikökkö. Keskustelu luonnollisesti on varmaankin paras keino päästä eteenpäin ja saada omat solmut omassa päässä löysemmälle. Mutta onko pakko? Musta ei tunnu luonnolliselta eikä hyvältä keskustella haluista tai alakerran jutuista muutenkaan. Ja mitä, jos mies luulee, että syyttelen häntä jostain? Tai että hänessä olisi vika? Että hän ei olisi haluttava? Tai että mä en juuri hänen vuokseen halua suudella? Miten sen selittää toiselle, että mä en vaan tykkää siitä. Joskus se on kivaa, mutta yleensä ei. Ymmärtääkö mies sitä ollenkaan? Mustakin se on vähän outoa, välillä tykkää jostain ja välillä ei.  Miten mies sen ymmärtää? Ja koska mun on vaikea puhua niistä asioista, osaanko puhua kunnolla, vai yritänkö vain nopeasti asiasta eroon ja mene siitä,  mistä aita on matalin? Ahistaa ja nolostuttaa puhua niistä asioista.

Vaikeaa se on keskustella aiheesta, kun ei edes tiedä, mistä kaikki haluttomuus johtuu. Johtuuko kaikki vuosia sitten alkaneesta synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, jota ei osattu alkuun diagnosoida, johtuuko se kolme vuotta masennuslääkkeiden käytöstä, vaikka lääkkeiden syönti on jo lopetettu. Johtuuko se jostain vielä kauemmin aikaa sitten tapahtuneesta?

Kuinka saada nuo solmut auki, kuinka saada oma pää selvitetyksi? 

Melkein petipuhteita

Ostin muutamat uudet, ihanat rintsikat. Enpä ole ostellut rintsikoita sitten viimeisimpien imetysliivien. Eli oli jo aikakin. Kävin ihka oikeassa liivikaupassa ja oli aivan ihanaa saada ammatti-ihmisen apua ja neuvoja rintsikoiden valinnassa. Hän osasi yhdellä silmäyksellä  sanoa rintojeni koon, vähän aikaa juteltuamme hän nappasi muutamia eri malleja ja niitä sitten kokeilemaan ja katselemaan. Opin myös kuinka rinnat laitetaan rintsikoihin. "kaiveluksi" kutsui. Ostin neljät ja ne seksikkäimmät, punaiset, jätin päälleni. Tuntuivat niin ihanilta ja mä niin tykkään punaisesta. Tiedän, tiedän, että pitäisi pestä ennen käyttöä, mutta olin niin intona niistä ja kyllä se itsetunto kohosi piirun verran rintojen ryhdin kohottua. Kotiin päästyäni esittelin niitä miehelleni, johon hän totesi tuskin katsomatta, että "pääsispä puristelemaankin niitä välillä" ja jatkoi syömistä.

Öh, kiva, kiitti. Ostin ne sen tähden, että tuntisin itseni hyväksi ja seksikkääksi, siis tietenkin myös sen tähden, että oikeasti tarvitsin uusia liivejä, mutta myös sen tähden, että voisin innostua läheisyydestä ja kun tuntisin itseni seksikääksi, ehkä vähän halunikin palaisi.
No, eipä tällä kertaa. Tuli taas mentyä nukkumaan selät vastakkain.

Näin tosin aika yllättävää unta, enkä ole pitkään, pitkään aikaan nähnyt eroottista unta. Mä ollin aivan innoissani. Tämän  jälkijunassa olisin voinut vähän paijata miestä ja pitää häntä hyvänä, mutta herättyäni vieressäni oli kaksi mukulaa ja mies lähtenyt töihin.

Jospa tänä yönä sitten...

Petipuhteita

Olimme mieheni kanssa pitkästä aikaa (moneen vuoteen) ensimmäistä kertaa aivan kahdestaan. Varasin hotellin Helsingistä ja tarkoituksena oli rentoutua, syödä hyvin ja käyttää aikaa kahdestaan, syventyen vain meihin kahteen. Puhuimme, että ei odoteta liikoja, ollaan vain ja katsotaan, miten menee, ettei  mulla tule suorituspaineita. Minkään ei olisi pakko johtaa mihinkään.

Just.

Olin varannut pöydän ravintolasta, jossa olimme ensitreffeillä ja söimme lemppariamme, Fajitaksia, jota söimme erittäin usein alkutaipaleellamme. Juomana tietenkin Sol.
Jälkkäriksi minulle Fresita ja mieheni otti Irish coffeen. Siitä lähdimme kävelemään kohti hotellia ja pysähtelimme eri ravintoloissa ja tuli juteltua kaikenlaista, eniten lapsista. Vähän niitä näitä, hermostuksissamme yritimme kyllä kovasti, mutta vaikeaahan se on aloittaa monen vuoden jälkeen taas puhua syvällisiä meistä. Mistä aloittaisin, mitä sanoisin?

Hotellille päästyämme huoneeseen se alkoikin. SEN Yrittäminen. Mies otti syleilyynsä, yritti suudella. Mä en halunnut suudella, mutta osallistuin, jos vaikka se auttaisi haluamaan suudella. Totuuden nimessä en ole ikinä oikein pitänyt suutelemisesta, ei se ole saanut mua syttymään. Sylkeä vaihdetaan, ja vielä jos korvaa nuollaan ja sen jälkeen pitäisi suudella, eikiitos. Suutelu on jees, mutta vasta, kun olen halukas. Mies rupesi riisumaan paitaani ja kaaduimme sänkyyn.

Noh, yritys oli varmaan aika hyvä, mutta me ollaan joskus aikaa sitten sovittu, että kännissä ei olla, koska siitä ei tule mitään. Pikkuhönö ei haittaa, mutta toisaalta se on kyllä ruvennut mua haittaamaan, koska mies on aika usein pikkuhönössä ja mä taas en ole. Alkoholin haju on luotaantyöntävä. Mutta nythän me olimme molemmat aika päissämme ja halusimme yrittää. Onneksi myönsimme sen, että yritys hyvä kymmenen, tulos ei ehkä ihan sitä, mitä haluttiin. Mies varsinkin oli pettynyt. Mutta muutama solmu aukesi, monta jäi vielä ja pari tuli kyllä lisääkin.

Mua jäi painamaan muutama ikävä toteamus,yksi niistä se,  että meillä ei ole mitään koska ei ole kunnon seksiä enää. Parisuhde ei ole parisuhde, jos ei ole seksiä.

Paineet kasaantuu mulle, koska mies haluaa. Upeaa on, että mä sytytän vielä hänet, että hän oikeasti haluaa mua, mä haluaisin myös olla yhtä seksuaalinen. En vaan tunne oloani seksikkääksi.  Ja mua harmittaa kovasti se, että mieheni tuntee olonsa epävarmaksi ja kuvittelee, etten rakasta. Kyllä mä rakastan, halut vaan on hitaammalla kuin ennen.

Ja haluja kyllä vähentää tietysti moni sanottu asia. Monet kerrat mua on mollattu, tyhmä on yksi käytetyistä, epäluotettava valehtelija on myös erittäin ikävä. Inhottavimpiin lausahduksiin kuuluu myös elämäämme kuvaava lause "kaikki on p**kaa paitsi k**i." Ihanaa elämää.  Näiden yli pitäisi päästä, että saisi taas oman itsensä takaisin. Että pystyisi näkemään puolisonsa kuten joskus ennen noita lauseita. Tai ehkä pitäisi löytää uusi tapa. Uusi lähestyminen, jossa näkisi hyvät puolet kokemistamme, käyttäisi niitä ja yrittäisi löytää sen vanhan kipinän lisättynä uusilla twisteillä.

Huutavat kakarat

"Teidän lapset on niin kovaäänisiä, ei noi toisten naapureiden lapset vaan. Se johtuu varmaan siitä, ettei niiden vanhemmat ikinä huuda niille"

Ouh, naps. Tuuliviiri kävi taas ilahduttamassa aidan takana. Kyykin lasten hiekkalaatikolla keräämässä pikkuautoja, kun armon rouva päätti ilahduttaa. Nousin ylös ja katsoin rouvaa.
"ja ne on niin paljon ulkona, että mä kyllä tiedän. Mitään mölyä ei kuulu sieltä. Pikkukeijujen kikatusta ja siksatusta." Ja näinä sanoineen Tuuliviiri nosti leukaansa, vetäisi koiran hihnaa ja lähti valkoisen maximekon helma heilahtaen. Ja minä jäin suu auki perään katsomaan, repaleiset sortist ja joku vanha bändipaita päällä, kuraiset pikkuautot kädessä. Teki mieli kiljua. Mutta sitten rupesikin vatsaa kipristämään ja kutittamaan. Sillä tavalla, kun on nauru pyrkimässä sopimattomassa paikassa. Vippasin autot hiekkalaatikkoon ja juoksin autotalliin, jossa mies oli tekemässä jotain juttujaan. Nauroin miehelle äskeisen ja hän oli hölmistyneenä vain, että mitä naurettavaa tuossa oli?

"Hei, ihan oikeesti. Eihän tuota eukkoa enää voi ottaa tosissaan. Se ei päiväsaikaan tervehdi, kääntää vaan nenäänsä toiseen suuntaan, kun ollaan tulossa vastakkain, iltasella se varta vasten tulee nitisemään aidan taakse jotain ja kurkkii, mitä meillä tehdään. Kuuntelee jokaisen äänen meiltä ja meidän kauhukakarat, ei-niin-hiljaiset-menninkäiset, ovat niin kaukana naapurin pikkukeijuista kuin kukaan voi mistään olla."

Onhan se totta, että tulee huudettua kakruille välillä (lue:usein) ja se onkin sellainen asia, johon pitää mun paneutua. Mä tunnen oloni todella kamalaksi, huonoksi äidiksi, joka kerran jälkeen. Toisaalta, huudan lapsille myös "syömään" ovelta, kun he ovat jossain teillä tietymättömillä, tai huudan nimeltä, kun ovat jossain takapihalla. Pitäisköhän sekin jättää pois?

Petipuheita

"Et sä enää mua haluu, kyllä se nyt on niin". Mies sanoi hetken näpräiltyään. Tämä puheenaihe meillä käydään vähintään kahden viikon välein, eri maustein.
Mä olen aina ollut estoinen ja mulla on ollut vaikeaa puhua, aiheesta kuin aiheesta, mutta varsinkin haluista. Jotenkin on vaikea ollut sanoa, jos en halua jotain. Seuraavaksi pitää aina kertoa, miksi. Miksi viimeksi tykkäsit tuosta ja nyt et? Miten miehelle selittää se, että aina ei samat asiat tunnu samalta? Ei samat asiat sytytä joka kerta? Miehelle ei riitä selitykseksi se, että nyt en tällä kertaa halua, että nuolet.
Enkä mä ymmärrä taas sitä, että miten miestä ei häiritse äänet yöllä. Lasten sängyistä kuuluvat kolinat? Mä kuuntelen aina niitä, että eivät pääse yllättämään kesken puuhien. Kyllä se vähän vaikuttaa haluihin.
"mä haluaisin sen vanhan Sissin takaisin, sen, joka halusi, sen johon rakastuin. Mulla on sitä niin ikävä".
Onpa kiva, kiitos tästä kauniista ja mieltä ylentävästä lauseesta. Mä olen muuttunut nainen, joo. Olen ollut villi ja innostuva, olisi se itsestäkin kiva saada takaisin edes pieni osa sitä ihmistä, mutta ajat ja tapahtumat muuttavat. Hoitamattomat synnytysten jälkeiset masennukset vaativat osansa, hormonien myräkät raskauksien ja imetysten aikana. Nyt ei ole niitä murehdittavana, mutta kyllä se vaikuttaa edelleen. Kaikki se, mitä silloin niinä aikoina on sanottu, miten painostettu seksiin, miten puhuttu, että nyt mennään näillä, koitetaan eheytyä.

Melkein joka päivä etsin artikkeleja siitä, miten voin muuttaa omaa asennetta, miten saan takaisin haluni. Kuitenkin haluan haluta miestäni. Ja usein haluankin, sitten se menee ohi.

Ajattelen ihania hetkiämme, muistan, miltä tuntui, kun hän levitti aurinkorasvan selkääni, muistan, miltä tuntui, kun hän levitti hierontaöljyä selälleni ja reisilleni. Näitä ihania tunteita yritän muistaa ja herättää henkiin. Ja kun olen onnistunut ja yritän tehdä aloitetta, on mies juonut kaljaa, ja se on luotaantyöntävää. Ja seuraavalla kerralla taas, kun mies tekee aloitetta, hän sanoo taas, että "sä et haluu mua, mikä mussa on? Miksi sä et halua mua, sä et tee ikinä aloitetta".
Viimeksi totesin hänelle, että musta tuntuu pahalta, että susta tuntuu tuolta. Kyllä mä haluan sua, mä haluan haluta sua. Mulle vaan on vaikeeta toi puhuminen ja musta tuntuu, että sä syyllistät mua, eikä se helpota sitä, että mä yritän haluta sua. Ja kerroin myös etsiväni koko ajan artikkeleja siitä, mitä voisin tehdä itselleni, että seksielämämme paranisi. Ja mitä hän sanoo mulle? Hän sanoo, että mä kerron mielipiteeni siitä, sitten kun on enemmän aikaa.
Voikukiva.

Happyhappypostaukset on niin syvältä tänään ja riitelyä kaikkien kanssa

Eilinen happyhappy-postaus oli kyllä aivan overiä.
Tänään aivan eri fiilikset. Voipersesentään. Normaalisti yltiöpositiivinen ihminen vetää nyt aivan överipohjat.
Miten bloggaavat ihmiset voivat olla niin positiivisia ja onnellisia koko hemmetin ajan? Joo, vaikka onhan se kiva lukea kivoja postauksia, katsella nättejä kuvia ja lukea onnesta.

Hei sori vaan, ei kaikki voi aina olla ihanaa. Vaikka olisi miten asennetta. Vaikka yrittäisi miten asenteella "tänään on ihana päivä" tai peilin edessä mantraa"sä olet hyvä tyyppi". Joinain päivinä vain heti aamusta tulee iskua.

Ensinnäkin illalla tuli tekstari naapurilta (hurraahurraa). Tekstari johtui siitä, että meille oli tullut aamulla kahdeksan aikaan ilmastointiputkikuorma pihalle. Kuorma-auto kävi pihassa kokonaiset viisi minuuttia, joten naapuri päätti valittaa siitä. "Voisiko se meteli jo loppua? Pitääkö heti aamusta alkaa se möly, me ollaan lomalla." Kuorma-auto siis kävi pihallamme klo 8 ja viesti tuli illalla klo18, eikä mölyä kuulunut pihaltamme sen jälkeen eikä sitä ennen. Joten hohhoijaa.

Lisää mielipahaa mulle siitä, että väsyneenä tulee komenneltua mukuloita turhankin paljon, kovallakin sävyllä, ja koska mies tekee pitkää päivää töissä, ja sen jälkeen jatkaa remonttia kotona, tulee sillekin sanottua. Kiva, että tekee remonttia ja pitää niitä töitä tehdä, kun niitä on, mutta olisi kiva, jos joskus pääsisin hetkeksi pois kotoa. Edes tunniksi. Kummasti tuulettaisi päätä.

Mies kävi äsken kertomassa, että naapurin äijä laittoi viestin, jossa kysyi, käviskö mieheni siellä ja mies vihjasikin mulle (odottaen, että sanoisin "mene vain"), että toisaalta tekis mieli käydä juttelemassa. En sanonut mitään. Menin vähän lyttyyn ja jatkoin lasten iltapalan laittoa (marttyripisteet mulle). Mies sanoi marttyyrin äänellä, että  "no mä teen vaan sitten tota remonttia, enkä mene mihinkään muualle (ja tsing, marttyyripisteet miehelle)."
Johon tietty motkotin, että "en mä sanonut mitään, senkun menet, jos tuntuu siltä. Olis mustakin kiva päästä välillä hetkeksi, edes tunniksi tai puoleksi, tuulettumaan".

Ja miksi sinne naapuriin pitää taas "mennä vähän juttelemaan"? Pitääkö sitä ihan varta vasten mennä pahoittamaan mielensä ja saamaan riitafiilistä päälle? Miksi mennä ehdoin tahdoin? Eikö nyt voisi vaan antaa olla? Tai jos menee, pitääkö aina "selvitellä asioita/vähän jutella?"

Ärsytys. Murr.

Sadepäivänä naapurit kaivautuvat koloihinsa

Eilinen sadepäivä oli leikkipäivä. Koko päivä leikkiä lasten kanssa, katsoimme elokuvan ja auringon vihdoin illalla pilkistäessä leikimme hetken omalla pihalla, piirsimme liiduilla pihalaatoille

 ja  sitten  ryntäsimme läheiseen leikkipuistoon. Leikkipuistoon mennään Tuuliviirin ohi ja pyrin pitämään katseeni maassa ja lapset hiljaisena, Tuuliviiri ei ollut pihallaan, kaivautunut koloonsa sadepäivän kunniaksi. Leikkipuisto oli tyhjä, ei ollut muiden naapureiden lapsia leikkimässä.

Pari tuntia leikkipuistossa leikittyämme kotiin lähtiessämme 4 vuotias poikani ojensi kätensä minulle ja pyysi päästä syliin. Otin syliin ja poika painautui minua vasten ja rutisti. Kävelin lapsi sylissä sen vajaan kilometrin, enkä miettinyt muuta. Tässä on kaikki, mitä tarvitsen, muu on turhaa.

Myöhemmin illalla saatuani lapset nukkumaan, tuli mieheni töistä. Juttelimme päivän kulusta ja yksi kysymyksistä mieheltäni minulle oli "onko naapureita näkynyt?" Mietittyäni hetken totesin hänelle, että en ole huomannut, enkä ole kiinnostunut, ihan sama. Mulla on koko päivä mennyt oleelliseen, eli lasten kanssa leikkimiseen. Ei siinä ehdi olemaan kiinostunut naapureiden kyttäämisestä.

Toki olisi kiva, jos olisi ystäviä lähellä, olisi kiva, jos ystävät löytyisi naapurista, mutta minulla ei ole sitä ylellisyyttä. Tärkeintä on perhe, lapset.

Ei heru

On se hyvä, että sä olet tullut mun puolelle. Musta se oli kurjaa, että sä sanoit mulle, että pitää sunkin asua täällä ja lasten. Sun pitää olla mun puolella, mies sanoi mulle eilen.
Olin sanonut hänelle, että emmekö voisi yrittää olla sovussa naapureiden kanssa, emmekö voisi yrittää olla välittämättä heistä, elää omaa elämää. Ei lähdetä siihen heidän nokitteluun mukaan. Mun ja lastenkin pitää elää täällä.

En oikein ymmärrä mieheni logiikkaa tuossa "vihdoin mun puolella". Miten se, että yritän ajatella myös lapsia on pois siitä, että olisin hänen puolellaan? Sanoinkin hänelle olevani hänenkin puolellaan, että olen meidän puolella. Mutta että meidän pitää osoittaa olevamme sopuisia ja ratkaisun etsiviä. Ei lähdetä siihen "aijaa, kyllä mäkin osaan" linjalle.Se on musta aivan turhaa, eikä se johda mihinkään, ei muihin kuin pahempiin välikohtauksiin. Tuleva raja-aita kiista on oleva aivan paskaa. Naapuri on nimittäin rakentanut pihasaunansa osittain meidän tontillemme, johtuen vanhasta aidasta, jonka edellinen asukas oli rakentanut väärään paikkaan. Rajapyykkejähän ei tarvitse huomioida....

Ärsyttää itsessäni se, että vaikka sanon olevan aivan sama, miten naapurin rouvat nykyään jättää mut ulkopuolelle joka asiassa, ei se ole sama. Kyllä siitä pahamieli tulee. Ja on se vaikuttanut meidän parisuhteeseemmekin. Mies on ollut hellä ja huomioiva rakastaja. Nyt, kun olen torjunut hänet hyvin usein, on miehen käsitys esileikistä muuttunut mahtilauseeksi "pilluukin olis kiva saada". Sehän on aivan omiaan sytyttämään.

Musta on tullut haluton. Mies luulee kaiken johtuvan hänestä, enkä saa sanottua hänelle, ettei se ole hänestä johtuvaa. Tai osittain on joo, mutta mun pitäis oma pää saada järjestykseen ennenkuin heruisi. Miehet vaan ei ymmärrä, miten pää ja alapää voi liittyä yhteen. Niille se on paljon yksoikosempaa.

Kyllä maailmaan ääntä (ja saunakukkia) mahtuu, paitsi täällä

Tästä tuntuu tulevan hyvä päivä. Toisen naapurin autoa ei näy pihassa ja toinen ei ole vielä käy. nyt meidän aidan takana kyttäämässä.
Ai niin, enkä ole siitä muistanutkaan kertoa? Tuuliviiri tuppaa tekemään sitä, että ulkoiluttaessaan koiraansa, tulee meidän aidan viereemme, ja kyttää vaivihkaa pihallemme. Jos satun olemaan pihalla, kääntää päänsä (hyvä, ettei viheltele "en mää mitään") luullessaan, etten ole huomannut. Jos hän tajuaa, että olen huomannut, joutuu tervehtimään, tai sitten tulee kivaa tekstiä tyyliin "et sitten ole leikannut nurmikkoa / tuo saunakukka on muuten rikkaruoho /jne".  Meillä on yksi nurkkaus pihasta jätetty niittymäiseen tilaan, siinä on paljon saunakukkaa, horsmaa, niittyleinikkiä, yms. Jätimme nurkkauksen sen vuoksi, että toivomme perhosten viihtyvän siinä ja toinen naapurimme on siinä takana, eikä aitaa ole. Niitty on kasvanut niin korkeaksi, että näkösuoja on hyvä. Leeliaa kyllä häiritsee se niitty, mutta se on meidän piha ja me tykkäämme näkösuojasta ja perhosista. Rouva on todennut miehelleen, että "mitä paskamaata siihen on tuotu?" Nokkosiakin siinä on, olen joskus ajatellut poimivani niitä, pakastavani ja käyttäväni ruuanlaitossa. Ajatuksen asteella toistaiseksi, mutta toivon joskus oikeasti saavani itsestäni irti sen verran, että saisin sen tehtyä ja että siitä tulisi tapa.

Mutta joo, naapureilla on lomaa vielä tämä viikko, joutuu olemaan päivisinkin varuillaan, mutta ensi viikolla helpottaa, vähän. Voidaan lasten kanssa olla rennommin ja olla pihalla varomatta meteliä.
Onneksi viikonlopuksi mennään mummin luo ja siellä sentään maailmaan mahtuu ääntä.

Valivali ahdistus - valivali, vainoharhainen naapuristako

Tämä koko tilanne on alkanut vaikuttamaan minuun. Joka kerta ovikellon soidessa mietin avaanko ollenkaan. Mitä jos siellä on naapuri, joka tulee taas kitisemään jostain, mitä jos siellä on naapuri, joka saa mut taas ahdistumaan jostain, joku, jolle pitää teeskennellä? Ja joka kerta, kun puhelin soi, tulee ahdistus, mitä jos se on taaaaaas naapuri, joka on keksinyt jotain pahaa sanottavaa.
Ärsyttävää. Ja samalla ahdistavaa. On tämä vaikuttanut mun käytökseen muidenkin ihmisten kohtaamisissa. Mitä kehtaa kenellekään sanoa, inhoaakohan toikin mua? - ajatukset pyörii ja tarkkailen toisten käytöstä. Onko sille jo puhuttu jotain? - ajatuksia. Ihan sairasta.

Pihalla ei huvita olla.

Reissuista palatessa mitä lähemmäs koti tulee, tulee kyttääjät mieleen ja ahdistus kasvaa. Tekis mieli muuttaa huitun helevettihin, mutta mihin sitä ihminen kotoaan? Olemme niin paljon satsanneet omaan kotiimme ja remontti on niin pahasti kesken, että sen tämänhetkinen myyntiarvo ei ole sen arvoinen, mitä se meille on. Muutama vuosi pitäisi vielä jaksaa, jotta saadaan talo kuntoon.

Hurraa, hienoo elämää, milloin mä tällaisen tilasin?

Sulla on vääränlainen pyykkiteline, pitsis näkyy

Olin laittamassa pyykkejä ulos kuivumaan. Mieheni oli juuri ostanut meille ison kuivaustelineen ja asensi sen viikonloppuna, asensimme sen takapihalle. Ulkona kuivatettu pyykki tuoksuu ihanalta ja ne kuivuukin ulkona nopeammin kuin sisällä. Naapuri, Tuuliviiri ulkoilutti koiraansa ja pysähtyi kohdallemme.
Tuuliviiri: Ai, sait siis vihdoin se kuivaustelineen ulos?"
Minä: Juu. Kiva saada kuivatettua ulkona.
Tuuliviiri: Se ei sitten ostanut sulle sitä pyöreetä, mitä mä sanoin, että sun pitäisi saada. Se olis sulle paras. Mä oon tykännyt eniten käyttää sitä. Olis samanlainen kuin mulla ja sopis naapurustoon.
Minä: ööh. No musta tämä on hyvä ja meillä tota pyykkiä tulee niin paljon, että tarvitaan näin paljon tilaa.
Tuuliviiri: Nojaa, olis ollut parempi se toinen. Voisit laittaa noi pikkuhousut kuivumaan sinne sisäpuolelle, ei näkyis kellekään. Ei ole kiva kattella toisten pitsejä.
Ja lähti. Jäin tuijottamaan perään ja rouvan selkää tuijotettuani tajusin, että mitä ihmettä mä mitään selittelen sille MUN pyykkitelinettä? Ja mitä he*vettiä se sille kuuluu? ei se edes näy sille, ellei se kävele tuota kautta. Ja mitä sitten vaikka näkyykin? Eikö omalla pihalla saa pitää sellaista pyykkitelinettä mitä haluaam, vai pitääkö sitäkin varten kysyä lupa naapureilta????
 
Mitä jos alkaisitte vaikka elää sitä omaa elämää? Onko oma elämä liian tylsä, kurja vaiko liian hyvä, että pitää toisia vahdata ja arvostella.

Naapureiden puhelut vois loppua jo

Mieheni puhelin soi. Hän tuli luokseni vähän ajan päästä ja sanoi: Leelian mies soitti. Käyn siellä, Tuuliviirinkin mies on siellä.
Minä:Onks sun pakko? Turhaan nyt mennä sinne haastaa riitaa. Älä mee.
Mies: Ei mulla ole sellainen olo, että haastaisin. Ehkä tästä tulee kivaa. Käyn ottamassa pari bissee ja ehkä tää tästä.

Jooh. Hyvä idea oli. NOT

Kenen kaveri se Leelian mies on? Kenen agendaa se ajaa? Sanoo olevansa mieheni kaveri. Esittää hyvää kaveria miehelleni soittaessaan "otetaan pari bissee ja jutellaan mies miehelle, ollaan kaikki kuitenkin frendejä", tällä tavalla saa mieheni haukuttavaksi, joka kerta, kun soittaa. Oikein kavereiden delegaatio. Lynkkaus.

Kenen asiaa se ajaa? Kertoo miehelleni, mitä Leelia puhuu, miten Leelia haukkuu miestäni. Ketä se asia palvelee? Tekeekö se hänestä hyvän jätkän tai hyvän kaverin, että pahentaa mieheni mielen? Tai että antaa mieheni luulla, että hänkään ei paljoa arvosta oman vaimonsa mielipidettä. Sellaiseen äänensävyyn puhuu Leelian mielipiteistä miehestäni tai mieheni tekosista.

En yleensäkään ymmärrä "asioiden selvittelyä" juovuksissa. Miksi pitää ruveta synkistelemään ja selvittämään humalassa mitään? Kaikki tietää, ettei siitä mitään tule. Mikään ei parane kännissä, mikään ei muutu kuin huonompaan suuntaan. Joka väittää, että asiat muuttuu paremmaksi, ja että asiat selviää kännissä, ei ole oikeassa.

Olivat taas äijäporukassa päättäneet, että puhutaan sille järkeä, kerrotaan, miten huono ihminen se on. Saadaan se näkemään, että se on väärässä. Että sen mukuloiden pitää olla hiljaa. Että sen pitää olla hiljaa ja nöyrä.
Tuuliviirin mies oli todennut miehelleni, että vi**u, mennään tonne pihalle, niin mä s*tana  hakkaan sut, johon mieheni oli todennut, ettei halua, että se on turhaa.

Siitä Tuuliviirin miehelle pisteet, että hän totesi olevansa aina vaimonsa puolella. Niin sitä pitää, mutta pitää myös aina muistaa, että niin pitää kaikkien miesten olla omien vaimojen ja perheiden puolella. Ja pitää myös muistaa se, että mielenterveyskuntoutujan puolella ei ole helppo olla, että ei ole aina helppo olla oikein hänen puolellaan.
Tarkoitan sillä sitä, että myötäily ei aina ole se oikea tapa.

No, mutta se ei ole minun asiani. He elävät omaa elämäänsä kuten itse parhaaksi näkevät, ja toivon, että he suovat meille sen saman oikeuden.

Kyllä naapurustossamme on rattoisaa

Olemme asuneet naapurustossamme suunnilleen seitsemän vuoden ajan. Aikaisempina vuosina olemme viihtyneet, eikä pihaltamme kuuluneet äänet ole häirinneet ketään. Remontin äänet kyllä, mutta kukaan ei ole viitsinyt tulla sanomaan mitään, kaikki täällä vuoronperään on remontoinut ja ne äänet loppuu aikanaan.

Tämä naapuri, jota olen kovasti aiemmin auttanut, sanotaan vaikka Tuuliviiri, on nyt ruvennut kovasti meitä vastaan puhumaan. Hänen entinen inhokkinsa on saanut olla nyt rauhassa. Kun olimme ns. ihania naapureita, ja minä hänen rakas ystävänsä, hän vihjaili moneen kertaan entisiin inhokkeihinsa sanoten, että "viihdyimme hyvin yhdessä ennenkuin se naapurin mies teki mulle sen törkeän tempun" sanomatta enempää tempun sisällöstä. Nyt tämä naapuri on siis saanut ola rauhassa, kun me olemme päässeet inhokkilistan ykköseksi.

Kuten olen aiemmin kertonut, Tuuliviiri on kärsinyt masennuksesta ja sain hänet puhuttua hoitoon, kuljetin lääkäreissä ja olen muutenkin ollut hänen ja perheensä tukena kuntoutumisessa. Minun perheeni on myös yrittänyt ymmärtää ja ajatella Tuuliviiriä ja olla hiljaa, eikä lapset ole rampanneet hänen luonaan, koska hän ei jaksa. Mielenterveyskuntoutujan elämään kuuluu myös se, että yrittää sopeutua ympäristöön ja ymmärtää se, että ympäristön ei kuulu sopeutua hänen tahtoonsa. Ikävä sanoa näin, mutta ei kaikki voi mennä niin, että pitää hipsiä varpaillaan, koska hän ei kestä ääniä eikä muita ihmisiä. Totta on se, että kuntoutuminen ei tapahdu hetkessä, mutta totta on myös se, että kuntoutujan on tahdottava kuntoutua. Nyt tuntuu lähinnä siltä, että kokoajan vedetään se masennuskortti esiin, kun vi**ttaa. "eiks noi sun lapset vois olla hiljempaa, koska mä sain paniikkihäiriön eilen niiden ollessa pihalla". Pahoittelen todella hänen sairauttaan, ja toivoisin voivani olla tukena, mutta lapsiani en voi pitää kokoajan sisällä.

Kävin eilen illalla koiran kanssa lenkillä ja kävelin Tuuliviirin ja Leelian ohi ja olin tervehtimässä. Rouvatpa päättivät molemmat kääntää mulle vain selkänsä ja jatkoivat jutteluaan kuin minua ei olisi.
Nice.

Siis, voiko tämä nyt olla totta, että aina pitää olla joku, jota inhota? Joku, josta puhua pahaa ja jonka elämää vaikeuttaa?

Naapuri soitti

Kuten olen aiemmin kertonut, remontoimme taloa ja pihaa on jouduttu kaivamaan, koska salaojat piti laittaa, niitä ei ollut ja kunnallistekniikkaan piti liittyä, joten pihaa on kaivettu pari kesää. Pari vuotta sitten. Viime kesänä ei kaivettu, pihaa ei tehty viime kesänä ollenkaan. Tänä kesänä on mölyävää pikkukaivuria käytetty laitteen laskurin mukaan puollitoista tuntia, yhteensä.

Mies alkoi kaivamaan lauantaina, klo 11.

Puhein soi. Naapuri soittaa. Tämä on se toinen naapuri, sanotaan vaikka Leelia.

Naapuri: Ilkeyttään se rupes kaivamaan tota aamulla. Mä olin just aamukahvilla, kun se möly alkoi. MÄ en enää kestä.

Minä: Meillä on remontti kesken...

Naapuri: vittu, te ootte tehneet sitä kuusi vuotta! Miksei se tehnyt sitä silloin, kun oli päivät kotona?

Minä: Mä ymmärrän kyllä, mä asun sen remontin keskellä. Mutta jotta me vihdoin saadaan se loppuun, tulee meidän tehdä sitä. Ja siitä tulee meteliä. Mä pahoittelen sitä, mutta se ei kestä ikuisesti. Sopiiko, että kysymme etukäteen teiltä, että se ja se päivä tekisimme remonttia, sopiiko?

Naapuri: Mä olen hyvin skeptinen sen suhteen, että se sun miehes pitää sopimusta. Mitä mä sitten saan tehdä, jos se ei pidä sopimusta?

Minä:Mun mielestä on turhaa lähteä miettimään, mitä saat sitten tehdä, koska mulla lähtökohtana on se, että me pidämme sopimuksestamme kiinni. Ja jos tulee vielä lisätöitä, me kysymme teiltä etukäteen sopivaa hetkeä tehdä.

Naapuri: Mulla meni niin vituiksi koko viikonloppu, että ei ole pitkään aikaan mennyt.

Minä: Ei tässä kukaan halua riidellä, ei me haluta, että kenenkään viikonloppu menee pilalle.

Naapuri: Haluuhan se riidellä. Ihan kiusallaan se sitä teki! Miksei se tehnyt silloin loppuun sitä, kun mä lähdin? Miksi sen piti vielä jatkaa lauantaina sitä? Ja mun kesälomalla ette tee mitään siellä.

Minä: Me keskitymme nyt sisätöihin, ja nämä ulkohommat on siirretty ensi vuodelle, tai jopa seuraavalle.

Naapuri: MÄ en halua, että tämä kesä on samanlainen kuin viime kesä, kun se laite pyöri siellä koko kesän. (whaaaaat?)

Minä: Kuten jo sanoin, tänä kesänä keskitymme enemmän sisätöihin. Ulkokuori on ensi vuoden hommia. Silloin tulee meteliä.

Naapuri: MÄ soitan poliisit, jos sopimusta ei pidetä. Se on työmaakone.

Minä: Sä teet, kuten itse näet parhaaksi, mutta me yritämme yhdessä löytää ratkaisua, ettei tarvitse kenenkään olemista pilata eikä riidellä kenenkään kanssa.

Naapuri: Meillä on oikeus olla meidän pihalla.

Minä: Ei kukaan ole muuta väittänytkään. Mutta luullakseni meilläkin on sama oikeus. Meillä on myös oikeus tehdä meidän kotia, kuten teilläkin.

Naapuri: Mä soitan poliisit.
Minä: mielestäni se on turhaa, mutta jos näet sen välttmättömäksi, en voi sinua estää.

Naapuri: Vittu
Minä: sovitaan sitten niin.

Jälkikäteen ajateltuna vähän harmittaa se, että viikonloppuna tuli kaivettua. Onhan se häiritsevää. Mutta kaivausta ei tarvittu jatkaa kuin se tunti, vähän vajaa. Onhan se ikävää. Kaivuri on viety pois, pihaa pitäisi vielä kaivaa, mutta emme kaiva tänä vuonna, naapurisovun (olemattoman) vuoksi. yrimme kuitenkin olemaan sopuisia ja ratkaisunlöytäviä.

Lasten äänet häiritsevät, voitteko pitää ne hiljaisempina?

"Voisitteko siirtää tuon trampoliinin takapihallenne? Teidän lapset pitää niin kovaa meteliä ollessaan siinä, eikä vaimoni pysty tekemään pihahommia silloin."
Keräsimme leukamme hämmästyksestä maasta ja siirsimme naapurisovun vuoksi trampoliinin takapihalle. Rouvapa valittaa vieläkin. Yksi lapsistani kiljuu liian kovaa.
Aha. Emme ole ainoita naapurustossamme, joilla on lapsia, tai joilla on trampoliini. Meidän lapset tuntuvat olevan ainoita, jotka häiritsevät rouvaa.

Inhottavinta tässä on se, että rouva ennen rakasti lapsiani, pyysi heitä käymään ja yksi lapsistani kävi usein auttamassa pihahommissa ja teki tälle ihania sydänkortteja. Lasten on vaikea ymmärtää, kun olen yrittänyt selittää, että enää ei voi käydä naapurissa. Kysyttäessä miksi, en ole voinut sanoa, että se ei enää tykkää teistä eikä meistä, olen sanonut, että rouva on kipeä. Vähän lapset ovat ihmetelleet, kun rouva ei parane ollenkaan. Viime viikolla, kun rouva ei lapsia edes tervehtinyt, sanoin rouvan sairastuneen pahasti. Ja sanoin rouvan olevan masentunut. Kipeä päästään, ja se ei parane nopeasti. Rouva tarvitsee aikaa.

Paska juttu on myös se, että vaikka yritän olla kuin se ei vaikuttaisi, hällä väliä, tulee ahdasmielisyys mieleen aina, kun olen pihassa, laitan pyykkejä kuivumaan, tai lapset ovat pihalla. Vaikka ajattelen, että kyllä tähän maailmaan ääntä mahtuu, huomaan jatkuvasti snaovani lapsilleni, että "älä huuda, älä kilju" jne. Ihan syvältä. Lasten pitäisi saada olla lapsia. En mä niitä kokoajan voi hyssytellä.

Oma tupa, oma lupa, vaimitensenytmenikään? Ei ainakaan täällä.

Kaikkihan teitä vihaa

Näin naapurin ystävällinen, mukava mies tuli sanomaan kaljapäissään. Kaikkihan teitä vihaa, mutta me ollaan ainoat, kun teille sen tulee sanomaan. Ai, sekö teistä tekee parempia ihmisiä? Mä olen aina ajatellut, että kaikista ihmisistä ei ole pakko pitää, eikä edes välttämättä tulla toimeen, mutta kohtelias ja korrekti voi olla. Teeskentelemään ei tarvitse ryhtyä, mutta ei kaikille tarvitse toitottaa, jos ei pidä. Tai jos vihaa.

Mikä tekee meistä inhokkiperheen?

• Meitä on monta, lapset eivät ole hiljaisimmasta päästä ja lapsiakin on monta
• teemme remonttia
• remonttia on tehty kauan
• remontista lähtee ääntä

Toki on kurjaa joutua inhokkilistalle, en ikinä ole ajatellut sellaiselle joutuvani, sillä olen aina luullut olevani mukava ihminen. Harvemmin selän takana haukun ketään, olen kiltti, tervehdin, olen kohtelias ja kuuntelen toisia. Ja tämä inhokkilistalle joutuminen on vähän järkytys, sillä nämä rouvat, jotka ovat aloittaneet vihakamppiksen, ovat ennen olleet rakkaita ystäviäni. Nyt he vihaavat. Ja varsinkin miestäni. Kyllä mies minuakin joskus ärsyttää (eikö kaikkia vaimoja), mutta hänen haukkumisensa on vaimona minun etuoikeuteni. En minäkään mene haukkumaan toisten puolisoja. Hei, me ollaan naapureita, kukaan ei ole naapureitaan valinnut, mutta kaikkien meidän pitää täällä elää, niin eikö voitaisi elää siivosti ja jos toinen ärsyttää, antaa sen olla? Helpompaa se itsellekin olisi. Nyt kaikkia ahdistaa.

Toinen näistä vihaajanaapureista on ystäväni (siis entinen), jota olen tukenut vaikeuksien kohdatessa. Alkon suurkuluttaja ja syvän masennuksen kourissa ollut, tuin häntä kauan ja lopulta sain puhuttua hänet lähtemään lääkärin puheille. Olin hänen käytettävissään aamuin ja öin. Ja muutaman kerran mut soitettiinkin kuuntelemaan häntä, kun hänellä oli itsetuhoisia ajatuksia. Tarjosin hänelle apua, kun hän tarvitsi. Kuuntelin huoliaan ja pyrin tukemaan hänen murehtiessaan löydöstä rinnassa. Moneen kertaan hän myös totesi olevansa mieheni sielunkumppani. Ymmärtävänsä paremmin kuin kukaan muu. Ja se oli mulle aivan ok. Alkuun se vähän ihmetytti, mutta huomattuani, että se todella oli vain ystävyyttä, hyväksyin sen.
Nyt tämä ihminen vihaa lapsiani ja minua.

Ja toinen vihaaja vihaa miestäni enemmän kuin minua. Viha on alkanut pikkuhiljaa ja todennäköisesti se tulee kasvamaan kokoajan pahemmaksi. Vahditaan tekemisiämme tai tekemättä jättämisiämme, pihalta kuuluvaa ääntä, meidän pihalla olemista. Eivät voi tulla pihalleen samaan aikaan meidän kanssa. No voi voi. Viikonloput kuulemma ahdistavat, koska eivät voi olla pihallaan. Aha. Tämä nyt ei taida olla enää mun ongelma. Rouva huusi mulle kerran, että on heilläkin oikeus olla pihallaan. Joo. Eikö meillä ole? Pitäisikö meidän ottaa vuorot, milloin ollaan pihalla? Ai, te olette nyt, no me tullaan sitten, kun te olette olleet kaksi tuntia?

Lisää vihaa tiedossa.....