Heräsin aamuyöllä siihen, että mies näpräili. Yritin kuitenkin jatkaa vielä nukkumista, mies jatkaa. Olen ollut aivan poikki, koska mukulat ovat vuoronperään olleet kipeinä ja olin itsekin kuumeessa ja hoidin lapset siinä samalla, kuten jokainen äiti vastaavassa tilanteessa.
Mulla rupes selkää pakottaa, olin vain paikallani. Jos olen liikkumatta, ehkä se lopettaa.
Ikävää miestäni kohtaan, joo. Ikävä tyyli torjua. Miksi mä torjun? Miksi mä en voisi kääntyä, ja yrittää innostua itsekin, kun lapset eivät ole vieressä? Pitäisi yrittää innostua, käyttää tilaisuus hyväksi ja yrittää hoitaa parisuhteen tätä puolta, miehelleni erittäin tärkeää osaa. Se on ennen ollut mullekin erittäin tärkeä. Miksi se ei voisi olla sitä nytkin?
Pitäisi yrittää olla ajattelematta väsymystä, seuraavaa päivää: ei voi valvoa, ettei olisi väsynyt, pitäisi jättää ajattelematta se "jos mä huomenna". Huomisesta ei kuitenkaan ikinä tiedä. Pitäisi elää tässä päivässä, tässä hetkessä. Pitäisi yrittää muistaa, että tämä hetki on paras hetki, huomista ei ehkä ole. Parisuhteen hoidossa pitäisi jättää "huomenna on paremmin, ehkä jaksan huomenna" ajatusmaailma taakse. Miten sen teen?
Ainakin se, että minulla on se ajatus, on hyvä alku, vai?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti