Kyllä naapurustossamme on rattoisaa

Olemme asuneet naapurustossamme suunnilleen seitsemän vuoden ajan. Aikaisempina vuosina olemme viihtyneet, eikä pihaltamme kuuluneet äänet ole häirinneet ketään. Remontin äänet kyllä, mutta kukaan ei ole viitsinyt tulla sanomaan mitään, kaikki täällä vuoronperään on remontoinut ja ne äänet loppuu aikanaan.

Tämä naapuri, jota olen kovasti aiemmin auttanut, sanotaan vaikka Tuuliviiri, on nyt ruvennut kovasti meitä vastaan puhumaan. Hänen entinen inhokkinsa on saanut olla nyt rauhassa. Kun olimme ns. ihania naapureita, ja minä hänen rakas ystävänsä, hän vihjaili moneen kertaan entisiin inhokkeihinsa sanoten, että "viihdyimme hyvin yhdessä ennenkuin se naapurin mies teki mulle sen törkeän tempun" sanomatta enempää tempun sisällöstä. Nyt tämä naapuri on siis saanut ola rauhassa, kun me olemme päässeet inhokkilistan ykköseksi.

Kuten olen aiemmin kertonut, Tuuliviiri on kärsinyt masennuksesta ja sain hänet puhuttua hoitoon, kuljetin lääkäreissä ja olen muutenkin ollut hänen ja perheensä tukena kuntoutumisessa. Minun perheeni on myös yrittänyt ymmärtää ja ajatella Tuuliviiriä ja olla hiljaa, eikä lapset ole rampanneet hänen luonaan, koska hän ei jaksa. Mielenterveyskuntoutujan elämään kuuluu myös se, että yrittää sopeutua ympäristöön ja ymmärtää se, että ympäristön ei kuulu sopeutua hänen tahtoonsa. Ikävä sanoa näin, mutta ei kaikki voi mennä niin, että pitää hipsiä varpaillaan, koska hän ei kestä ääniä eikä muita ihmisiä. Totta on se, että kuntoutuminen ei tapahdu hetkessä, mutta totta on myös se, että kuntoutujan on tahdottava kuntoutua. Nyt tuntuu lähinnä siltä, että kokoajan vedetään se masennuskortti esiin, kun vi**ttaa. "eiks noi sun lapset vois olla hiljempaa, koska mä sain paniikkihäiriön eilen niiden ollessa pihalla". Pahoittelen todella hänen sairauttaan, ja toivoisin voivani olla tukena, mutta lapsiani en voi pitää kokoajan sisällä.

Kävin eilen illalla koiran kanssa lenkillä ja kävelin Tuuliviirin ja Leelian ohi ja olin tervehtimässä. Rouvatpa päättivät molemmat kääntää mulle vain selkänsä ja jatkoivat jutteluaan kuin minua ei olisi.
Nice.

Siis, voiko tämä nyt olla totta, että aina pitää olla joku, jota inhota? Joku, josta puhua pahaa ja jonka elämää vaikeuttaa?