Ouh, naps. Tuuliviiri kävi taas ilahduttamassa aidan takana. Kyykin lasten hiekkalaatikolla keräämässä pikkuautoja, kun armon rouva päätti ilahduttaa. Nousin ylös ja katsoin rouvaa.
"ja ne on niin paljon ulkona, että mä kyllä tiedän. Mitään mölyä ei kuulu sieltä. Pikkukeijujen kikatusta ja siksatusta." Ja näinä sanoineen Tuuliviiri nosti leukaansa, vetäisi koiran hihnaa ja lähti valkoisen maximekon helma heilahtaen. Ja minä jäin suu auki perään katsomaan, repaleiset sortist ja joku vanha bändipaita päällä, kuraiset pikkuautot kädessä. Teki mieli kiljua. Mutta sitten rupesikin vatsaa kipristämään ja kutittamaan. Sillä tavalla, kun on nauru pyrkimässä sopimattomassa paikassa. Vippasin autot hiekkalaatikkoon ja juoksin autotalliin, jossa mies oli tekemässä jotain juttujaan. Nauroin miehelle äskeisen ja hän oli hölmistyneenä vain, että mitä naurettavaa tuossa oli?
"Hei, ihan oikeesti. Eihän tuota eukkoa enää voi ottaa tosissaan. Se ei päiväsaikaan tervehdi, kääntää vaan nenäänsä toiseen suuntaan, kun ollaan tulossa vastakkain, iltasella se varta vasten tulee nitisemään aidan taakse jotain ja kurkkii, mitä meillä tehdään. Kuuntelee jokaisen äänen meiltä ja meidän kauhukakarat, ei-niin-hiljaiset-menninkäiset, ovat niin kaukana naapurin pikkukeijuista kuin kukaan voi mistään olla."
Onhan se totta, että tulee huudettua kakruille välillä (lue:usein) ja se onkin sellainen asia, johon pitää mun paneutua. Mä tunnen oloni todella kamalaksi, huonoksi äidiksi, joka kerran jälkeen. Toisaalta, huudan lapsille myös "syömään" ovelta, kun he ovat jossain teillä tietymättömillä, tai huudan nimeltä, kun ovat jossain takapihalla. Pitäisköhän sekin jättää pois?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti