"Miks sä sammutit sen?" mies kääntyi sohvalla mun suuntaan, kun laitoin kanvaoppaan päälle, kesken elokuvan. Mies oli juuri kaksi minuuttia sitten tullut sohvalle, ja meillä oli juuri esiteinin kanssa kova ajatustenvaihot kesken ja esiteini rupesi tuijottamaan elokuvaa, joka ei mielestäni ensinnäkin sovellu hänelle ja toiseksi, kun on ajatustenvaihto kesken, ei silloin ruveta tuijottamaan telkkaria.
Sihahdin miehelle, että tämä neitokainen täällä rupesi sitä tuijottamaan. Mieleni teki huutaa miehelle, että sitä sä teet mulle kokoajan, vaihdat kanavaa kysymättä, ja jätät aina sen tekstiteeveen päälle, vaikka itse olet muualla ja muut haluaisivat katsoa ohjelmaa. Mutta se ei mielestäni kuulunut hetkeen. Mielestäni hetken pääpaino oli esiteinissä, eikä siinä isossa, aikuisessa miehessä, joka on jo sitä paitsi nähnytkin sen elokuvan.
Minä ja esiteini saimme jatkaa kovaäänistä ajatustenvaihtoa hetken, kunnes mieheni päätti puuttua asiaan. Hän otti kaukosäätimen ja laittoi kanavaoppaan pois ja elokuva sai jatkua.
Jatkoimme esiteinin kanssa ja mies liittyi huutokuoroon. Huutamalla lisää. Mä hiljenin siinä vaiheessa. Mielestäni on lapselle tarpeeksi kamalaa riidellä yhden vanhemman kanssa, ja kun siihen tulee kaksi vanhempaa huutamaan, on se liikaa. Jossain vaiheessa mies ilmoitti, että mä en kuuntele tuota, isi lähtee, kunnes sä olet rauhoittunut. Isi lähti.
Yritin jutella lapsen kanssa rauhallisesti ja onnistuinkin siihen asti, kunnes isi tuli takaisin. Siitä se huuto taas lähti. Ja isi lähti taas ovesta ulos. Voiprkl. Siinä sitä isi ramppas ovessa edestakaisin, esiteini huutaa ja hiljenee, isi ramppaa, huuto jatkuu, ihana ilta. voivtu.
Itse kun yrittäisi muistaa yrittää olla aikuinen. Mutta kun ei aina vaan pysty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti